Julkaistu Jätä kommentti

Elämällä on taito opettaa meitä

Elämällä on taito opettaa meitä olemaan.

Näkemään eteemme, aloittamaan itsestämme. Huomaamaan muut. Katsomaan kohti sivulle katsomisen sijasta, pysähtymään kohdalle ohikävelemisen sijaan. Kohtaamaan, tarttumaan kädestä, antamaan tilaa, päästämään lopulta myös irti. Hidastamaan tai pysymään liikkeessä, tarpeen mukaan.

Oletko toistuvasti löytänyt itsesi sotkeutumasta omiin jalkoihisi, törmännyt tiettyyn sokeaan kohtaan, uuvahtanut ihmissuhteessa tuttuun haasteeseen, jatkanut itsellesi vahingollista polkua tai reagointitapaa, kunnes maa allasi on järissyt?

Minä olen löytänyt itseni elämän aikana kaikista noista, toistuvasti ja tasaisin väliajoin. Uppiniskainen ja vahvatahtoinen mieleni ei kovinkaan montaa kertaa ole suostunut hevillä luovuttamaan päättämästään askelkuviosta, niinpä elämä kaikessa ystävällisyydessään on huolehtinut, että pysyn hereillä valintatilanteissa. Että katson tilannetta rehellisesti, enkä kaiken kultaavien, lämmintä valoa ympärilleen maalaavien, Thaimaasta parilla eurolla hankkimieni aurinkolasien lävitse. Ja kaikista merkityksellisimmillä hetkillä: elämä on vaikka temmannut minut juuriltani, paiskannut hylätylle maalle ja nostattanut tsunamin vain minun ympärilleni. Vain minua varten. Jotta ymmärtäisin parhaani. Jotta malttaisin pysähtyä, ja näkisin, millainen siirto kannattaa seuraavaksi tehdä.

Kaikista omista vaiheistani vaikeimpia ovat olleet sellaiset periodit, joina ei ole kuulunut edetä. Ei kerta kaikkiaan saada aikaan yhtään mitään konkreettista. Olen huono odottamaan, olemaan kärsivällinen, antamaan asioille aikaa tapahtua. Niinä hetkinä olen monesti, tekevänä ja pystyvänä karjalaisena, kokenut olevani jumissa, kuin nurkkaan ajettuna, ja tuntenut sisälläni pelkästään suurta epämukavuutta. Lopulta jopa kokenut menettäväni osan inhimillisyydestäni ja muuttuvani kiveksi.  Mutta elämä, tuo humoristien ja äititeresojen esiäiti, on halunnut vaan parastani. Sen voin varmuudella todeta vasta nyt, etäisyyden päästä.

Loputtomat kärsivällisyysharjoitukset ja odotuksentuntu ovat tietenkin käsilläolevalla  hetkellä tuntuneet aluksi ainoastaan rangaistukselta. Tuomiolta, joka toistuu, koska en taaskaan oppinut aiemmin. En osannut katkaista huonoa kierrettä, en osannut reagoida toisin, taidot eivät riittäneet ratkaisemaan tilannetta heti parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ajan kuluessa, kun olen sallinut mieleni levätä ja sydämeni ottaa ohjat, olen ollut valmiimpi näkemään siunaukset: minun ei tarvitse olla tämän parempi. Saan oppia, olla ihminen muiden joukossa. Saan erehtyä, nähdä valintojeni seuraukset lempeästi, oppia antamaan itselleni anteeksi ja päästämään syyllisyydestäkin irti. Kaikesta olleesta ja menneestä. Ja laskea suojamuurini, nähdä kaikissa elämän tuuppimisissa hyvä tarkoitus.

Koska kaikkien kaaosten keskellä, jotka olen todennäköisesti huomaamattani jopa kerjännyt elämältä tullakseni itsekseni, kaikista jännittävintä mielestäni on se, että koskaan ei voi ennalta tietää, mitä elämällä on nyt suunnitteilla minua varten. Tässä ajassa, kun jopa kaikenlaisten aiemmin pitkälti ennustettavien asioiden ennaltatietäminen alkaa vaikeutua, on paras luottaa siihen, että ihmettelevälle ja uteliaalle mielelle on jokapäiväistä seikkailua tarjolla. Parhaimmillaan kai elämä tapahtuu ja me valitsemme, miten siihen reagoimme ja millaisia valintoja seuraavaksi teemme. Toisinaan, kun oma näköala on syystä tai toisesta kaventunutta ja päivä alkaa ravihevosen silmälaput ohimoilla, on mielen kanssa väännettävä kättä ja jumpattava sitä uusiin asentoihin, jotta elämä ei tuntuisi uuvuttavalta shakkipeliltä: jotta sellainen vallihaudaksi rakentuva tunne, että valitset niin tai näin, niin jostain suunnasta tulee joka tapauksessa joku, joka nujertaa sinut, polkee etenemissuunnitelmasi maan syvimpään rakoon, ei syö sinua pikkuhiljaa elävältä. Siinä kohtaa viimeistään on tarpeellista puhaltaa pilliin. Peli poikki, erätauko, happea pliis!

Vaikka sanonkin, että parhaimmillaan elämä vain tapahtuu, en tarkoita sitä, että olisimme elämän armoilla. Emme ehkä sitä koko ajan tietoisesti huomaa, mutta teemme joka hetki matkaa jonnekin, rinnatusten. Sisäinen puheemme ohjaa lähes jokaista tekoamme. Tarina, jota itsellemme itsestämme kerromme, vaikuttaa kaikkeen, mitä rohkenemme elämäämme tavoitella ja mitä ottaa vastaan. Minä uskon tähänastisen elämäni tuomalla varmuudella, että se mitä uskallamme elämäämme pyytää, tulee vääjäämättä. Hyvällä on tahto tapahtua, vaikka hyvin epätodennäköisistäkin lähtökohdista. Jos oma sisäinen ääni nauraa jokaiselle syntyneelle toiveelle ja unelmalle päin naamaa, ei koskaan uskalla unelmoida suuria. Ja suuruudessa, rajattomassa mielikuvituksessa, asuu kaikkien mahdollisuuksien alut.

Anna tänään parhaalle mahdolliselle mahdollisuus. Varasta kaikelta velvollisuudelta 2 minuuttia aikaa, ota konkreettisesti käteesi peili ja katso itseäsi. Mitä ajattelet ensimmäisenä? Millaisia ajatuksesi ovat, minkä sävyisenä kuulet sisäisen puheesi? Millaiset asiat alkavat kimpoilla peilistä ihollesi, elinpiiriisi, ja värittävät siten sinun ja läheistesi päivän. Tänäänkin. Vain katsomalla ja kuulemalla rehellisesti voit päättää, vastaako kokemuksesi sitä todellisuutta, missä haluat elää. Sinun ainutlaatuista elämäntarinaasi, jossa kaikki paras voi tapahtua.

Anna todelliselle itsellesi mahdollisuus syntyä ja kasvaa;

Sinä Olet Ihmetyyppi