Julkaistu Jätä kommentti

Hyväksyvän katseen voima

Vanhan sanonnan mukaan silmät ovat ihmisen sielun peili. Monissa vanhoissa sanonnoissa on yleisesti ottaen vaaran tuntu, valmiiksi hopeatarjottimelle aseteltuina ennaltaohjattavuuden ja unkean lokeroinin siemenet. Mutta tässä, mahtipontisessa ja visuaalisia mielikuvia herättävässä sanonnassa, on mielestäni puolet oikein.

Istut ruuhkabussissa, selkä menosuuntaan, ja haluat vain painaa silmäsi kiinni, uppoutua kuulokkeittesi luomaan maailmaan, jossa olet jo toisaalla. Olet työyhteisön keskellä tiiviissä kokouksessa tai tuntemattomien katseiden alla esittelytilanteessa. Olet, kun lapsilla on jo nälkä ja ruoka vielä kaupassa. Näissä arkisissa, mutta olemisemme herkkiä puolia kuormittavissa, tilanteissa haluaisit ehkä kasvattaa mieluummin yllesi näkymättömyysviitan kuin olla läsnä puhtaimmasta olemassaolostasi käsin ja katsoa avoimen luottavaisena kohtaamiasi ihmisiä silmiin.

Senpä vuoksi sanonnassa on hyvän puolensa ohella liian suora olettamus. Oletus siitä, että sielumme heijastuisi joka hetki suoraan, sellaisena kuin on, silmiemme kautta ulkomaailmaan, toisten ihmisten ihasteltavaksi tai analysoitavaksi. Joissakin tilanteissa tämäkin on mahdollista, mutta on myös tervettä osata suojata väyliä itseensä. Avoimuus ja antautuminen elämälle ei suinkaan tarkoita sitä, että kenellä vaan tulisi olla vapaalippu tarkkailemaan sisintämme. Terveellisen suojauksen lisäksi meillä on useimpina hetkinä monia suojaustottumuksia. Suojaamme kuin vaistomaisesti herkkää osaa itsestämme, työnnämme sitä kauemmas jopa itseltämme. Suojauksen mekanismeina käytämme tilanteesta riippuen pienentymistä tai voimamme kätkemistä. Käytämme elämämme varrella keräämiämme uskomuksia kilpinä tai vallitsevaa mielialaamme ja olosuhteita harsona, joiden taakse voi paeta hengittämään. Väsyneen ihmisen sieluun ei silmien kautta todennäköisesti mennä. Masentunut tai jollain muulla tavalla sisimmältään hauras ihminen taas saattaa käyttää suojautumiskeinona katsettaan, mikä pysyy aina voidessaan alaspainettuna.

Kun sinä synnyit, värisevänä ja ihan pienenä, silti jo kokonaisena ihmisenä äitisi kohdusta, miten ympärilläsi olevat ihmiset katsoivat sinua? Suurin osa meistä ihmisistä ei muista varhaisista kokemuksistaan mitään, mutta siitä huolimatta ne ovat meissä. Kehossamme, kokemusmaailmassamme, uskomuksissamme. Tapa, jolla meitä on katsottu, tulee tavaksi, jolla katsomme itseämme. Millaiseksi itsemme koemme. Jokainen vastasyntynyt ansaitsisi pehmeät kädet ympärilleen, lempeästi kannattalevan sylin ja katseen, joka ilman sanojakin tuntuu kuiskaavan O l e t  k a u n e i n t a  m i t ä  m i n u l l e  o n  t a p a h t u n u t . Katseen, josta välittyy Rakkaus. Minun sydämeni totuus on, että maailmaan ihmisen versoina synnyttyämme olemme jokainen pelkkää Rakkautta. Valosta ponnistaneena valoa itsekin. Ja luonnollisesti tällaisina rakkaudenlähettiläinä oletamme, että meistä huoltapitävät näkevät valomme ja pyyteetön rakkautemme osataan vastaanottaa. Mutta entäpä jos vanhempamme eivät ole tulleet nähdyiksi sellaisina kuin ovat. Entä jos rakkaus loistaa heissä poissaolollaan, koska heidän pyyteettömään rakkauteensa ei koskaan vastattu? Heidän, joiden katseeseen ei ole vastattu lämmöllä ja hyväksynnällä, on vaikea katsoa valoa kohti. Ottaa vastaan sitä Rakkautta, jota heille on ilman epäilyksiä tarjolla.

Eläimillä taitaa olla sama taito kuin vastasyntyneillä; heidän valoaan ei inhimillinen kokemusmaailma ole himmentänyt tai varhain kohdattu rakkaudettomuus kyennyt sammuttamaan. Eläin osaa katsoa suurella vilpittömyydellä suoraan kohti, valppaana, valmiina vastaanottamaan jokaisen hetken sellaisena kuin se tulee. Ehkä siksi side ihmisen ja eläimen välillä voi olla syvä. Elämänmittainen ystävyys, kaiken kestävä luottamus, kunnioitus molempien olemassaoloa kohtaan. Olen kuullut monien ihmisten kertovan, kuinka palkitsevaa ja eheyttävää on omalta lemmikiltä saatu huomio ja läsnäolo, jota ei tarvitse erikseen ansaita. Siinä täytyy olla kyse hyväksyvän katseen voimasta.

Hyväksyvä katse ei erottele ja lokeroi – se kokoaa yhteen. Hyväksyvä katse ei laahusta menneessä tai juokse edellä – se toteaa kaiken, mikä on nyt. Hyväksyvän katseen voima on sallimisessa: se ei arvota tai edes pyri ymmärtämään. Se vain sallii kaiken olla, niin kuin sillä hetkellä on. Jos olemme jossain vaiheessa elämäämme saaneet kokea tuollaisen katseen, tulleet hyväksytyksi siinä hetkessä kuten olemme, meillä on jo valmiina rakennusaine jollekin pysyvämmälle kokemukselle. Jos alamme huonon olon hetkinä palauttaa itseämme tuon hyvän muiston tuomaan tunnetilaan ja luomme jokaisella kerralla uutta, tuoretta lihasta muiston ympärille, voimme alkaa, hetki hetkeltä enemmän, katsoa elämäämme tuon kokemuksen kautta, jossa tulimme kohdatuksi.

Minä olen kokenut hyväksyvän katseen voiman sekä työssäni että henkilökohtaisessa kasvuprosessissani. Sen, kuinka aikuisena koetut korvaavat kokemukset todella korjaavat. Voin tiivistää omat korjaavat kokemukseni yhdeksi lauseeksi: Minä tulen hyväksyvässä katseessa kotiin. Sellaisen avulla näen myös epäselvinä hetkinä paremmin itseeni. Löydän itseni silloin turvastani, tilasta, jota kukaan ei voi minulta viedä pois. Ystävieni kannattelevassa katseessa uskaltaudun antautumaan, hädänkin hetkellä, vaikka vain juuri ja juuri olemaan olemassa. Mutta todellakin olemaan. Tunnen myös olevani rakastettu, kun toinen katsoo minuun eikä käännä katsettaan pois. Uskaltaa katsoa ja minä uskallan antautua tuolle katseelle. Laskea kaikki suojamuurini. Ja jakaa läsnäoloni hänen kanssaan, sellaisena, kuin olen juuri nyt. Ja tuolloin olen aina vahvemmin olemassa kuin hetkeä aiemmin.

Minä sain hyväksyvän katseen voiman lahjaksi lapsena mummoltani, joka on jo siirtynyt tästä elämästä uuteen kiertoonsa. Minut nähdessään mummo suli aina iloksi ja aistin hänestä joka kerta vilpittömän, sanattoman viestin: Tänne olet tervetullut sellaisena, kuin olet. Ja vaikka hän ei välttämättä osannut luoda täysin eheää turvan tilaa kaikille omille lapsilleen, minulle hän oli pysyvin ulkoinen turva kaoottisessa, epäjohdonmukaisessa maailmassa. Uskon oman kokemukseni perusteella, että pelkästään hyväksyvä katse voi käynnistää meissä prosessin, jossa alamme parantamaan itseämme: työstämään piilossa olevia haavojamme, kokoamaan tarinaamme kaikista ajoista ja selkeyttämään, mitä haluamme tästä hetkestä alkaen elämäämme luoda.

Ottakaamme tänäänkin hyväksyvän katseen suojissa niitä merkittäviä ensiaskeleita kohden sitä, joka todellisuudessa olemme.

Julkaistu Jätä kommentti

Elämällä on taito opettaa meitä

Elämällä on taito opettaa meitä olemaan.

Näkemään eteemme, aloittamaan itsestämme. Huomaamaan muut. Katsomaan kohti sivulle katsomisen sijasta, pysähtymään kohdalle ohikävelemisen sijaan. Kohtaamaan, tarttumaan kädestä, antamaan tilaa, päästämään lopulta myös irti. Hidastamaan tai pysymään liikkeessä, tarpeen mukaan.

Oletko toistuvasti löytänyt itsesi sotkeutumasta omiin jalkoihisi, törmännyt tiettyyn sokeaan kohtaan, uuvahtanut ihmissuhteessa tuttuun haasteeseen, jatkanut itsellesi vahingollista polkua tai reagointitapaa, kunnes maa allasi on järissyt?

Minä olen löytänyt itseni elämän aikana kaikista noista, toistuvasti ja tasaisin väliajoin. Uppiniskainen ja vahvatahtoinen mieleni ei kovinkaan montaa kertaa ole suostunut hevillä luovuttamaan päättämästään askelkuviosta, niinpä elämä kaikessa ystävällisyydessään on huolehtinut, että pysyn hereillä valintatilanteissa. Että katson tilannetta rehellisesti, enkä kaiken kultaavien, lämmintä valoa ympärilleen maalaavien, Thaimaasta parilla eurolla hankkimieni aurinkolasien lävitse. Ja kaikista merkityksellisimmillä hetkillä: elämä on vaikka temmannut minut juuriltani, paiskannut hylätylle maalle ja nostattanut tsunamin vain minun ympärilleni. Vain minua varten. Jotta ymmärtäisin parhaani. Jotta malttaisin pysähtyä, ja näkisin, millainen siirto kannattaa seuraavaksi tehdä.

Kaikista omista vaiheistani vaikeimpia ovat olleet sellaiset periodit, joina ei ole kuulunut edetä. Ei kerta kaikkiaan saada aikaan yhtään mitään konkreettista. Olen huono odottamaan, olemaan kärsivällinen, antamaan asioille aikaa tapahtua. Niinä hetkinä olen monesti, tekevänä ja pystyvänä karjalaisena, kokenut olevani jumissa, kuin nurkkaan ajettuna, ja tuntenut sisälläni pelkästään suurta epämukavuutta. Lopulta jopa kokenut menettäväni osan inhimillisyydestäni ja muuttuvani kiveksi.  Mutta elämä, tuo humoristien ja äititeresojen esiäiti, on halunnut vaan parastani. Sen voin varmuudella todeta vasta nyt, etäisyyden päästä.

Loputtomat kärsivällisyysharjoitukset ja odotuksentuntu ovat tietenkin käsilläolevalla  hetkellä tuntuneet aluksi ainoastaan rangaistukselta. Tuomiolta, joka toistuu, koska en taaskaan oppinut aiemmin. En osannut katkaista huonoa kierrettä, en osannut reagoida toisin, taidot eivät riittäneet ratkaisemaan tilannetta heti parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ajan kuluessa, kun olen sallinut mieleni levätä ja sydämeni ottaa ohjat, olen ollut valmiimpi näkemään siunaukset: minun ei tarvitse olla tämän parempi. Saan oppia, olla ihminen muiden joukossa. Saan erehtyä, nähdä valintojeni seuraukset lempeästi, oppia antamaan itselleni anteeksi ja päästämään syyllisyydestäkin irti. Kaikesta olleesta ja menneestä. Ja laskea suojamuurini, nähdä kaikissa elämän tuuppimisissa hyvä tarkoitus.

Koska kaikkien kaaosten keskellä, jotka olen todennäköisesti huomaamattani jopa kerjännyt elämältä tullakseni itsekseni, kaikista jännittävintä mielestäni on se, että koskaan ei voi ennalta tietää, mitä elämällä on nyt suunnitteilla minua varten. Tässä ajassa, kun jopa kaikenlaisten aiemmin pitkälti ennustettavien asioiden ennaltatietäminen alkaa vaikeutua, on paras luottaa siihen, että ihmettelevälle ja uteliaalle mielelle on jokapäiväistä seikkailua tarjolla. Parhaimmillaan kai elämä tapahtuu ja me valitsemme, miten siihen reagoimme ja millaisia valintoja seuraavaksi teemme. Toisinaan, kun oma näköala on syystä tai toisesta kaventunutta ja päivä alkaa ravihevosen silmälaput ohimoilla, on mielen kanssa väännettävä kättä ja jumpattava sitä uusiin asentoihin, jotta elämä ei tuntuisi uuvuttavalta shakkipeliltä: jotta sellainen vallihaudaksi rakentuva tunne, että valitset niin tai näin, niin jostain suunnasta tulee joka tapauksessa joku, joka nujertaa sinut, polkee etenemissuunnitelmasi maan syvimpään rakoon, ei syö sinua pikkuhiljaa elävältä. Siinä kohtaa viimeistään on tarpeellista puhaltaa pilliin. Peli poikki, erätauko, happea pliis!

Vaikka sanonkin, että parhaimmillaan elämä vain tapahtuu, en tarkoita sitä, että olisimme elämän armoilla. Emme ehkä sitä koko ajan tietoisesti huomaa, mutta teemme joka hetki matkaa jonnekin, rinnatusten. Sisäinen puheemme ohjaa lähes jokaista tekoamme. Tarina, jota itsellemme itsestämme kerromme, vaikuttaa kaikkeen, mitä rohkenemme elämäämme tavoitella ja mitä ottaa vastaan. Minä uskon tähänastisen elämäni tuomalla varmuudella, että se mitä uskallamme elämäämme pyytää, tulee vääjäämättä. Hyvällä on tahto tapahtua, vaikka hyvin epätodennäköisistäkin lähtökohdista. Jos oma sisäinen ääni nauraa jokaiselle syntyneelle toiveelle ja unelmalle päin naamaa, ei koskaan uskalla unelmoida suuria. Ja suuruudessa, rajattomassa mielikuvituksessa, asuu kaikkien mahdollisuuksien alut.

Anna tänään parhaalle mahdolliselle mahdollisuus. Varasta kaikelta velvollisuudelta 2 minuuttia aikaa, ota konkreettisesti käteesi peili ja katso itseäsi. Mitä ajattelet ensimmäisenä? Millaisia ajatuksesi ovat, minkä sävyisenä kuulet sisäisen puheesi? Millaiset asiat alkavat kimpoilla peilistä ihollesi, elinpiiriisi, ja värittävät siten sinun ja läheistesi päivän. Tänäänkin. Vain katsomalla ja kuulemalla rehellisesti voit päättää, vastaako kokemuksesi sitä todellisuutta, missä haluat elää. Sinun ainutlaatuista elämäntarinaasi, jossa kaikki paras voi tapahtua.

Anna todelliselle itsellesi mahdollisuus syntyä ja kasvaa;

Sinä Olet Ihmetyyppi

Julkaistu Jätä kommentti

Sinussa on turva

Merivesi on tänään neljä asteista. Kuten se oli eilenkin. Se on aika paljon, eikä silti ollenkaan liikaa, ehkä voisi siis ajatella, että jokin asia tässä maailmassa on juuri sopivasti. Minulle se on.

Puin itseni punaiseen uimapukuuni ja antauduin. Meri otti pienen, jo etukäteen värisevän ihmisen hyytävään syliinsä, jossa ei voinut kun riisua itsensä kaikesta epäoleellisesta ja hengittää. Antaa kehon vain olla ja hengittää. Kun viimein nousin yhdestä kylmästä sylistä, kaappasi minut toinen, parhaimmillaan 15 metriä sekunnissa suoraan mereltä puhaltava tuuli, kohmeisiin kouriinsa. Myötäilin, kuin säästääkseni voimiani, mutta en taipunut sen tahtoon. Kävelin tutuin pienin askelin mustia mattoja pitkin, jotka tuntuvat aina yhtä tylyltä alustalta meressä vapautensa hetkellisesti löytäneissä, jäätyneissä jalkapohjissani. Hengitin. Hengitin tuulta, hengitin sitä kehoni jokaisella osalla, annoin sen tulla likelle, kulkea ihollani, tuulla lävitse. Se teki, mitä sen oli tehtävä, mutta minä valitsin tietoisesti pienet askeleeni ja rauhallisen sisään- ja uloshengityksen. Ajattelin itsekseni, että kukaan tai mikään ei saisi viedä minulta sitä vapautta, jota juuri äsken meressä koin. Suihkussa itseäni varttuneemmat naiset puhuivat kovalla äänellä kuin teinitytöt, vertaillessaan kokemuksiaan lyhyestä kävelystä altaiden ja saunan välillä. Suurinosa heistä oli kuulemma melkein kuollut matkalle, tuohon tappajatuuleen. Minä koin sen puhkuessa vaan entistä kirkkaammin olevani elossa.

En kiellä, etteikö aggressiivinen myrskytuuli olisi tuntunut herkän ihoni pinnalla satoina pieninä terävinä iskuina. Etteikö sen kauttakulku minun kuolevaisen kehoni lävitse olisi ollut hyvinkin epämiellyttävää, jos siihen kipuun olisi kiinnittänyt huomiota. Tai ehkä vielä pahempaa, kiinnittynyt siihen kipuun; Minä tiedän kipuun kiinnittymisestä paljon. Tiedän, miltä tuntuu, kun tuntuu liikaa. Kun kaikki oleva ympärillä on mahdollinen uhka, jolta pitää pyrkiä suojaan, jotta ei vahingoittuisi, ottaisi enää yhtää osumaa. Mutta ulkoapäin tuleva, tarkkarajaisesti määritettävä kipu ei vedä ikinä vertoja hiljaiselle, omassa sisimmässä kasvavalle uhkalle.

Tiedän, miltä tuntuu tuntea niin suurta kipua, että se estää elämästä. Ettei siltä kivultaan löydä toisten pariin, tunne olevansa edes elossa. Ettei enää löydä sen seasta lopulta itseään. Pahinta laatuaan oleva tälläinen kipu on nimetöntä. Se on kipua, joka on syntynyt jossakin samaan aikaan kuin itse, tai kerääntynyt yhteen sieltä täältä vuosien varrella ja pakkautunut kehoon pikkuhiljaa, aivan varkain ja huomaamatta, uinut liiveihin ja tarrannut kiinni. Nimetöntä kipua on vaikea pyytää poistumaan, koska se ei tottele epäsuoria käskyjä. Usein tuo nimetön on myös muodotonta. Mikä lottovoitto, sanoisin tässä kohtaa. Möykky sisälläni, jolla ei ole selkeää alkusyytä, ei nimeä, ei päätä taikka häntää. Ja ainut asia, mitä se osaa verrattoman lahjakkaasti tehdä, on ilmestyä esiin mahdollisimman epäsuotuisina hetkinä ja kasvaa. Kasvaa, yli omista mitoistaan, olla määrätön, tavoittamaton, hallitsematon. Kasvaa yli minusta. Miten ikinä heiveröinen, tuulen taittama ihmisen lapsi, voisi tuollaisen kehokaverin kanssa oppia elämään?

Lopulta olin melkein saunan ovella, mutta valitsin vielä jäädä ulos. Näin siinä ihan lähietäisyydelläni suuren aluksen, jonka kyljessä luki tuttu nimi – Turva. Olin nähnyt tuon ulkovartiolaivan ensimmäistä kertaa syntymäpäivänäni vähän yli kuukausi sitten, jolloin marraskuun harmauden keskellä poikkeuksellisesti paistoi aurinko. Muistan sen päivän, koska silloin tajusin konkreettisesti, ettei turva ollut minulle enää parhaimmat vuoteni kadoksissa ollut, itselleni tavoittamaton ja häilyvä käsite, jonka määrittyi elämässäni aina enempi sen puuttumisen kautta. Turva oli vihdoin löytänyt sisälleni, asettunut olemaan mukavasti ympäri ääriviivojani, eikä se tuntunut olevan mihinkään lähdössä. Tai ehkä se oli aina ollut minussa. Alus vaikutti siinä hetkessä vahvasti neonväriseltä alleviivaukselta sisäiselle kokemukselleni, kuin joltakin suuremman huolehtijan armosta annetulta vahvistukselta.

Lapsena oli mummolan ulkoinen turva: mummo leipomassa leipää, mummon minulle tuttipulloon laittama punaviinimarjamehu, mummon työnruntelemat, maailman kauneimmat kädet. Kun kasvoin, perusturva meni rikki. Sitä ei enää ollut. Kehitin illuusioita, turvan kaltaisia tiloja, loin rihmastoja, rakensin kaiken ympärille rakennustelineitä. Kun tuli elämäni ensimmäinen tsunaminkaltainen, ja kaikki rakentamani pyyhkiytyi pois, aivan kuin illuusion antamaa suojaa ei olisi koskaan ollutkaan. Silloin loin turvan turvattomuudesta. Sen kannattelemana tein kaikki valintani ja jätin tekemättä paljon. Koska kaikki voi loppua hetkessä, millään ei oikeastaan ole mitään merkitystä, oli tämän käänteisen turvani motto. Se esti useimmat suohon vajoamiset, koska en halunnut edes yrittää luoda mitään, mikä olisi ollut minulle arvokasta. En halunnut ottaa elämältä ennalta-arvaamattomasti turpaan, vaan elin mieluummin hitaassa, pala palalta minua poisnakertavassa todellisuudessa, jossa kaikista pahimpaan tuli varautua joka päivä; mitä tahansa pahaa voisi tapahtua minä hetkenä hyvänsä. Kun oman elämäni pahin tsunami sitten tuli, ja vaikka olin valmistautunut siihen huolellisesti, en silti ollut voinut kuvitella sen voimaa. Enkä varsinkaan ollut osannut arvata sitä, miten se repisi minut juuriltani, itse kyhättyjen, merkityksettömyyttään huokaavien hökkelikylieni ääreltä, ja paiskaisi tuntemattomalle maaperälle. Kohtaamaan kivun toisensa jälkeen, katsomaan pelokkaana niitä kohti, istumaan niiden vierellä, pitämään niitä kadestä ja lopulta lohduttamaan niitä. Kiittämään kipuja kaikesta näkyvästä ja etenkin näkymätömästä työstä minussa, toivomaan niille parasta mahdollista jatkoa. Kasvamaan päivä kerrallaan siksi, joka olen nyt. Järkyttävä, solutasolla vavisuttava matka, joka tuli tehtyä. Ja siksi kaikki paras saa jo tulla.

Siinä se nyt seisoi edessäni jälleen. Kylmässä meressä, hievahtamatta, arvokkaan vakaana. Katselin sitä ja samalla tunnustelin itseäni. Annoin itseni tuntea iholla tuulen viiltävyyden, hengitykseni salpaantua sen voimasta kun seisoin pelkässä uimapuvussani häpeilemättömästi suoraan sitä päin. Ja tunsin itseni yhtä vakaaksi kuin 4000 tonnia terästä, koska löysin edelleen turvan itsestäni. Jokaisen henkilökohtaisen ristiretken jälkeen jää hetkiksi vain ihmetys: Elämä on totisesti ihmeellistä. Sen voimme todeta päivittäin niin suuressa kuin pienessäkin mittakaavassa. Luonnonvoimien tuhottua kaiken näkyvän, elämä alkaa työntyä vaikka syntyneistä säröistä lävitse, heti kun sen sallii. Tai pikemminkin: ymmärtää katsoa. Ja meidän ihmisyys, mikä kapasiteetti! Mahdollisuus rapistua, antaa periksi, luopua, jopa kuolla. Ja aloittaa uudelleenrakentuminen, parantumistalkoot, ottaa itseä palvelevampi joustava muoto, syntyä uudelleen. Haluta ottaa elämä vastaan joka päivä, juuri niin kuin se tapahtuu.

Meillä kaikilla on tälläkin hetkellä omat turvapaikkamme, ulkoiset rakennelmamme tai turvaihmisemme, mutta ainakin kulkemani matkan jälkeen itse voin allekirjoittaa ainoastaan sen, että ainut todella pysyvä asia on turva sisällämme. Ja se on jo siellä, viisaassa kehossamme, ja vain odottaa, että uskallamme kyseenalaistaa, nähdä vallitsevien uskomusten ja toisten meille kertomien tarinoiden lävitse, ja palata oman itsemme äärelle. Kun uskallamme vahvistaa sitä olemassaolevaa, mikä voi lopulta olla grafeenista tehty tukipilari, jonka varaan voimme aina elämässä painomme nojata. Uskallatko tänään, kaiken hälyn, velvollisuuksien ja hartioita alaspainavien odotusten keskellä pysähtyä hetkeksi, ottaa hyvän asennon jossakin, missä koet ulkoista turvaa, sulkea silmäsi ja nähdä todelliseen turvapaikkaasi?

Tänään kävelin mietteliäänä paljon eilistä hellemmässä tuulessa uimapaikalleni ja saunan ovella pysähdyin katsomaan Turvan suuntaan. Se oli yön aikana poistunut paikaltaan, lähtenynyt ehkä suuriin meripelastustehtäviin jonnekin kauas, missä senkaltaista alusta eniten tarvitaan. Mutta turva minussa oli edelleen siinä, sydämeni oikean eteiskammion vieressä. Ja minä hengitin siitä.

Kuva@Saana Koukku

Julkaistu Jätä kommentti

Kenen tarinassa elät?

Oman harmaan marraskuuni kannattelemana matkustin viime viikon lopulla entiseen kotikaupunkiini, jos se edes on mahdollista, vieläkin harmaampaan maailmankolkkaan Suomen itarajalle. Kaupunkiin, johon minulla on ollut hyvin ristiriitainen suhde aina, jo ennen kuin 21 vuotta sitten muutin sieltä lopullisesti pois. Tai jos rehellisiä ollaan, josta karkasin. Suorastaan pakenin. Pakenin perheolosuhteita ja yksinäisyyttäni, pakenin pikkukaupungin unkeutta, ankeria talvia ja yksitoikkoisia kesiä. Kaikista eniten pakenin tarinaa itsestäni.

Jossakin alitajunnassani olin tietoinen, että siinä kaupungissa, lapsuuteni asetuksissa, en kykenisi kasvamaan itsekseni. Tiesin, että tehdäkseni itselleni hyvin minun täytyi lähteä. Pitkän aikaa satunnainen palaaminenkin teki tiukkaa. Jälleennäkemisemme oli parhaimmillaankin vain katkeran suloinen ja niissä maisemissa oleminen teki minut levottomaksi. Kurkkua kuristi ja näkymätön reppu selässäni sai kerta heitolla tuplasti painoa. Säästääkseni itseni turhimmaksi kokemaltani kärsimykseltä vähensin käynnit minimiin. Koitin pitää menneisyyteni loitolla, mahdollisimman monen sadan kilometrin päässä.

En silloin vielä ymmärtänyt, että asioiden konkreettisella välimatkalla tai vuosiksi nimetyllä ajalla ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Ei merkitystä myöskään siinä, kuinka kuormittavina asiat menneisyydestään voi kokea, vaikka aikaa olisi kulunut vuosikymmen, ehkä toinenkin. Miten ihmiset, jotka oikeasti sijaitsevat turvallisen 500 kilometrin välimatkan päässä tuntuvat iholla tai raahustavan koko ajan vain parin metrin päässä perässäni, omissa jalanjäljissäni. Jossakin vaiheessa vuosien kuluessa aloin tunnistaa, että menneisyyteni paino ei suinkaan vaikuttanut elämääni vakavimmin vieraillessani tapahtumapaikoilla, vaan pikemminkin ollessani kaiken järkeni mukaan kaukana ja turvassa sen vaikutuksilta.

Kun sitten astuin junasta kotikapunkiexäni kamaralle, odotin kauhun laskevan suurta liukumäkeä pitkin hermostooni ja mieleni kääntyvän nurinniskoin. Viime näkemästä oli jälleen vierähtänyt yli vuosi, mikä muka olisi voinut siinä ajassa muuttua. Kävelin koko ajan eteenpäin, etsien katseellani tuttuja lavasteita, mielessäni jo valmiina astumaan rooliin, johon olin tottunut. Mutta en tuntenut mitään, en kertakaikkiaan mitään, mistä ehdin hyvän aikaa olla ihmeissäni. Kunnes rintalastani alta, korkeimmin valtuutetulta komentokeskukseltani, saapui kiireellinen sähke ylös aivoihini ja ymmärsin. En tuntenut mitään, koska olin vihdoin astunut tuosta minua varten laaditusta tarinasta ulos.

Tässä kohtaa mieleeni tulee esimerkin omaisesti satu rumasta ankanpoikasesta. Vaikka sadussa viisas ankkaemo näkee erilaisessa, suuressa ja harmaassa poikasessaan erilaisuuden potentiaalin ja voiman, muiden päivittäinen kiusaaminen ja alaspäin painavat sanat saavat ruman ankanpoikasen karkaamaan ja tuudittautumaan yksinäisyyteensä. Sadussa, kuten kaikissa H.C. Andersenin kirjoituksissa, on vahva opetus, minkä tässä kohtaa voisi tulkita vaikka näin: Eräänä päivänä ankanpojan kasvettua kaikin tavoin omaan mittaansa hänen seuraansa lennähti kaksi joutsenta. Juuri sellaisia joutsenia, mikä hän itsekin halusi, ja ehkä sisimmässäänoli aina kokenut, olevansa. Ja nuo joutsenet hyväksyivät hänet sellaisena kuin hän oli, koska  joutsenhan hän oli ollut koko elämänsä ajan. Ruma ankanpoikanen antoi toisten kirjoittaa hänen tarinansa, kunnes oli tarpeeksi vahva nähdäkseen totuuden itsestään.

Minun viime viikkoinen kokemukseni vahvistaa ruman ankanpoikasen teorian: Pääsin hyppämään muiden minua varten kirjoittamasta tarinasta ulos, kun olin valmis näkemään itseni sellaisena kuin olen. Kun olin valmis ottamaan vastuun omasta tarinastani. Sain kokea ja todistaa, että kivun ja ahdistuksen tilalle oli syntynyt tyhjyys, josta käsin katsoin menneisyyttäni ja tunsin tyhjyyden laidoilla ainoastaan hyväksyvää iloa. Millä keinoin olin kaikkien noiden kivuliaiden vuosien jälkeen päässyt tähän, siitä enemmän tulevissa blogeissani.

Milloin viimeksi Sinä olet pysähtynyt kuulemaan omaa tarinaasi? Sitä, jota kerrot itsellesi päivästä toiseen, tiedostaen ja tiedostamattasikin. Olisiko aika päivittää tarinasi, vastaamaan sitä päähenkilö, joka olet tänään?

Sen sijaan, että laukkaisit tänään ostoskeskuksesta toiseen kuin henkihieveriin saakka ravattu ravihevonen, käytä se aika itseesi. Käänny sisäänpäin, kuuntele tapaa, jolla puhut itsellesi, tunnustele, oletko kasvanut ulos tarinasta, joka on ohjannut tähän saakka elämääsi. Puhu itsellesi lempeämmin, ole valmiina lohduttamaan. Koska ainut asia, jonka todella tänäänkin tarvitset, on Sinut itsesi.

 

Julkaistu Jätä kommentti

Ihmeellinen marraskuu?

Menneenä viikonloppuna oli kuulemma vuoden harmain päivä. Harmaassa marraskuussa se kaikista harmain. Miltä se sinusta tuntui? Koetko ympärillämme olevan harmauden lannistavana, jähmeänä puuromassana jaloissasi, joka vaan hidastaa kulkuasi vai otatko harmauden mahdollisuutena hiljentää vauhtia, ehkä kokonaan pysähtyä. Kuulemaan paremmin itseäsi, olemaan edes hieman hellempi itsellesi – – kokemaan jokaisen hetken sellaisena kuin se tulee?

Minulle marraskuun harmaa valo on hoitavaa. Olen marraskuun vauva, syntynyt piskuisena ja palelevana rääpäleenä tämän lohduttomimman pimeyden keskelle. Rakastan kävellä tuttuat reittiä rantaan, katsoa merelle, sen kaukaisimpaan laitaan, ja nähdä harmaan verhon ja meren välissä kaistale valoa, joka pilkistää helman alta, noiden kahden leikkauskohdasta. Voisiko se edes olla sattumaa, että tänä vuonna myös Ihmetyyppi syntyi juuri marraskuussa. Juuri siksi minulle tämä kuukausi on täynnä mahdollisuuksia: Mahdollisuuksia olla itselleni parempi, etsiä väyliä lähemmäs elämän kaottisuuden keskellä lymyilevää tasapainoa, ottaa vastaan kaikki hyvä ­– suorittaa ainoastaan vain sen verran, mikä tuntuu jokaisessa tilanteessa tarkoitukselliselta. Kaiken muun ehtii myöhemminkin; kun lumi taas pian sataa (toivottavasti!) maahan ja valon määrä konkreettisestikin lisääntyy, niin mielet kääntyvät vaistomaisesti sitä päin kuin uutta virtaa täyteen ladattuina. Ottamassani kuvassa harmaan keskellä jämäkästi paikallaan seisovat laivat ovat lohduttavia.

Laivat vaan ovat, omilla paikoillaan satamassa, ja näyttävät siltä kuin hyväksyisivät sen tosiasian, etteivät näe pidemmälle, edes seuraavaan hetkeen. Ne odottavat ensin sään selkiytymistä ja lähtevät vasta sitten jatkamaan matkaansa.

Seuraavan kerran kun huomaat valon poissaolon ja koet sen kehossasi väsymyksenä tai voimattomuutena, ehkä mielessäsi apeutena tai jopa sisäänsä humauttavana yksinäisyytenä, hengitä. Ihan vaan hengitä. Ota mielessäsi askel eteenpäin kokemuksestasi, sulje silmät ja salli itsesi nähdä harmaan harson, kuin eteesi lasketun painavan esiripun, taakse. Valo ON kokoajan olemassa, se vain antaa meille ihmisille poissaolollaan tilaa.  Voisitko hukuttavimpana hetkenä ajatella, että valon poissaolo on kuin odotushuone, jossa joudut istumaan hetken ennen kuin on sinun vuorosi. Joutuessasi siellä joka tapauksessa hetken aikaasi viettämään, voit päättää viettää sen mahdollisimman hyvin, tehdä odotuksen hetkestä itsellesi miellyttävää. Odotushuoneessa et pysty suorittamaan mitään sellaista, minkä vuoksi olet sinne odottamaan alunperin tullut, mutta voit kerätä voimia ja kääntää mielesi nappuloita sellaisiin asentoihin, jotta kun odotushuoneesta poisjohtava ovi avataan ja sinut kutsutaan sisään, olet valmis astumaan tuohon toiseen huoneeseen täydessä potentiaalissasi.

Odotuksen hetken sävyt ja mahdollisuudet voi huomioida monessa arkisessa tapahtumassa, kuten vaikkapa yhden oman suosikkikulttuurilajini parissa teatterissa: Ennen esityksen alkua voin istua kärsimättömänä paikoillani, räplätä kännykkää lentotilaan, etsiä laukustani epätoivoisesti valmiiksi nenäliinoja ja päivitellä vierustoverin kanssa kovaan ääneen kengänkärjet puhkikastelevia sääolosuhteita. Tai vaihtoehtoisesti voin jättää kaiken sähläyksen ja havainnoida hetken ympäristöäni, sulkea lopulta silmät, olla juuri siinä, mitääntapahtumattomuuden usein niin epämukavassa välitilassa, kunnes äkkiä kaikki ympärilläni hiljenevät ja esirippu siirretään syrjään. Ja viimein näytös, toivomani seuraava toiminnan jakso elämässäni, voi alkaa.

Sitä ennen etsikäämme omia valonlähteitä, jotta jaksamme kohdata itsemme ja sitä myöten toiset. Ihmeellinen marraskuu, ole meille etsijöille hellä.

Rakkaudella, ~Riina~

ps. Ihmetyyppi ponnisti itsensä harmaudessa myös facebookkiin, minne tulen jakamaan ajatuksiani maailmasta ja nämä blogikirjoitukseni

Julkaistu Jätä kommentti

Sinä Todellakin Olet Ihmetyyppi

Hei ihmiset, te Ihmetyypit!

Tänään on paras päivä ikinä, tähänastisen elämäni suurin näkyvä käännekohta; Ihmetyyppi on vihdoin syntynyt.

Tyypin synnyttäminen kesti tavanomaista 9 kuukautta enemmän ja muutenkin prosessi oli erityislaatuinen.

Tässä blogissani aioin avata Ihmetyypin syntymää: Mikä hän on ja miksi hän syntyi? Miksi juuri nyt ja mitä ihmettä! Aioin myös alituiseen jakaa havaintojani elämästä sekä tärkeimpiä kohtauksia siitä matkasta, jonka aikana minusta tuli se, joka Todella olen. Ihmetyyppi, kuten Sinäkin.

Jos yhtään siltä tuntuu, hyppää kyytiin.

Rakkaudella,

~Riina~