Julkaistu Jätä kommentti

Hyväksyvän katseen voima

Vanhan sanonnan mukaan silmät ovat ihmisen sielun peili. Monissa vanhoissa sanonnoissa on yleisesti ottaen vaaran tuntu, valmiiksi hopeatarjottimelle aseteltuina ennaltaohjattavuuden ja unkean lokeroinin siemenet. Mutta tässä, mahtipontisessa ja visuaalisia mielikuvia herättävässä sanonnassa, on mielestäni puolet oikein.

Istut ruuhkabussissa, selkä menosuuntaan, ja haluat vain painaa silmäsi kiinni, uppoutua kuulokkeittesi luomaan maailmaan, jossa olet jo toisaalla. Olet työyhteisön keskellä tiiviissä kokouksessa tai tuntemattomien katseiden alla esittelytilanteessa. Olet, kun lapsilla on jo nälkä ja ruoka vielä kaupassa. Näissä arkisissa, mutta olemisemme herkkiä puolia kuormittavissa, tilanteissa haluaisit ehkä kasvattaa mieluummin yllesi näkymättömyysviitan kuin olla läsnä puhtaimmasta olemassaolostasi käsin ja katsoa avoimen luottavaisena kohtaamiasi ihmisiä silmiin.

Senpä vuoksi sanonnassa on hyvän puolensa ohella liian suora olettamus. Oletus siitä, että sielumme heijastuisi joka hetki suoraan, sellaisena kuin on, silmiemme kautta ulkomaailmaan, toisten ihmisten ihasteltavaksi tai analysoitavaksi. Joissakin tilanteissa tämäkin on mahdollista, mutta on myös tervettä osata suojata väyliä itseensä. Avoimuus ja antautuminen elämälle ei suinkaan tarkoita sitä, että kenellä vaan tulisi olla vapaalippu tarkkailemaan sisintämme. Terveellisen suojauksen lisäksi meillä on useimpina hetkinä monia suojaustottumuksia. Suojaamme kuin vaistomaisesti herkkää osaa itsestämme, työnnämme sitä kauemmas jopa itseltämme. Suojauksen mekanismeina käytämme tilanteesta riippuen pienentymistä tai voimamme kätkemistä. Käytämme elämämme varrella keräämiämme uskomuksia kilpinä tai vallitsevaa mielialaamme ja olosuhteita harsona, joiden taakse voi paeta hengittämään. Väsyneen ihmisen sieluun ei silmien kautta todennäköisesti mennä. Masentunut tai jollain muulla tavalla sisimmältään hauras ihminen taas saattaa käyttää suojautumiskeinona katsettaan, mikä pysyy aina voidessaan alaspainettuna.

Kun sinä synnyit, värisevänä ja ihan pienenä, silti jo kokonaisena ihmisenä äitisi kohdusta, miten ympärilläsi olevat ihmiset katsoivat sinua? Suurin osa meistä ihmisistä ei muista varhaisista kokemuksistaan mitään, mutta siitä huolimatta ne ovat meissä. Kehossamme, kokemusmaailmassamme, uskomuksissamme. Tapa, jolla meitä on katsottu, tulee tavaksi, jolla katsomme itseämme. Millaiseksi itsemme koemme. Jokainen vastasyntynyt ansaitsisi pehmeät kädet ympärilleen, lempeästi kannattalevan sylin ja katseen, joka ilman sanojakin tuntuu kuiskaavan O l e t  k a u n e i n t a  m i t ä  m i n u l l e  o n  t a p a h t u n u t . Katseen, josta välittyy Rakkaus. Minun sydämeni totuus on, että maailmaan ihmisen versoina synnyttyämme olemme jokainen pelkkää Rakkautta. Valosta ponnistaneena valoa itsekin. Ja luonnollisesti tällaisina rakkaudenlähettiläinä oletamme, että meistä huoltapitävät näkevät valomme ja pyyteetön rakkautemme osataan vastaanottaa. Mutta entäpä jos vanhempamme eivät ole tulleet nähdyiksi sellaisina kuin ovat. Entä jos rakkaus loistaa heissä poissaolollaan, koska heidän pyyteettömään rakkauteensa ei koskaan vastattu? Heidän, joiden katseeseen ei ole vastattu lämmöllä ja hyväksynnällä, on vaikea katsoa valoa kohti. Ottaa vastaan sitä Rakkautta, jota heille on ilman epäilyksiä tarjolla.

Eläimillä taitaa olla sama taito kuin vastasyntyneillä; heidän valoaan ei inhimillinen kokemusmaailma ole himmentänyt tai varhain kohdattu rakkaudettomuus kyennyt sammuttamaan. Eläin osaa katsoa suurella vilpittömyydellä suoraan kohti, valppaana, valmiina vastaanottamaan jokaisen hetken sellaisena kuin se tulee. Ehkä siksi side ihmisen ja eläimen välillä voi olla syvä. Elämänmittainen ystävyys, kaiken kestävä luottamus, kunnioitus molempien olemassaoloa kohtaan. Olen kuullut monien ihmisten kertovan, kuinka palkitsevaa ja eheyttävää on omalta lemmikiltä saatu huomio ja läsnäolo, jota ei tarvitse erikseen ansaita. Siinä täytyy olla kyse hyväksyvän katseen voimasta.

Hyväksyvä katse ei erottele ja lokeroi – se kokoaa yhteen. Hyväksyvä katse ei laahusta menneessä tai juokse edellä – se toteaa kaiken, mikä on nyt. Hyväksyvän katseen voima on sallimisessa: se ei arvota tai edes pyri ymmärtämään. Se vain sallii kaiken olla, niin kuin sillä hetkellä on. Jos olemme jossain vaiheessa elämäämme saaneet kokea tuollaisen katseen, tulleet hyväksytyksi siinä hetkessä kuten olemme, meillä on jo valmiina rakennusaine jollekin pysyvämmälle kokemukselle. Jos alamme huonon olon hetkinä palauttaa itseämme tuon hyvän muiston tuomaan tunnetilaan ja luomme jokaisella kerralla uutta, tuoretta lihasta muiston ympärille, voimme alkaa, hetki hetkeltä enemmän, katsoa elämäämme tuon kokemuksen kautta, jossa tulimme kohdatuksi.

Minä olen kokenut hyväksyvän katseen voiman sekä työssäni että henkilökohtaisessa kasvuprosessissani. Sen, kuinka aikuisena koetut korvaavat kokemukset todella korjaavat. Voin tiivistää omat korjaavat kokemukseni yhdeksi lauseeksi: Minä tulen hyväksyvässä katseessa kotiin. Sellaisen avulla näen myös epäselvinä hetkinä paremmin itseeni. Löydän itseni silloin turvastani, tilasta, jota kukaan ei voi minulta viedä pois. Ystävieni kannattelevassa katseessa uskaltaudun antautumaan, hädänkin hetkellä, vaikka vain juuri ja juuri olemaan olemassa. Mutta todellakin olemaan. Tunnen myös olevani rakastettu, kun toinen katsoo minuun eikä käännä katsettaan pois. Uskaltaa katsoa ja minä uskallan antautua tuolle katseelle. Laskea kaikki suojamuurini. Ja jakaa läsnäoloni hänen kanssaan, sellaisena, kuin olen juuri nyt. Ja tuolloin olen aina vahvemmin olemassa kuin hetkeä aiemmin.

Minä sain hyväksyvän katseen voiman lahjaksi lapsena mummoltani, joka on jo siirtynyt tästä elämästä uuteen kiertoonsa. Minut nähdessään mummo suli aina iloksi ja aistin hänestä joka kerta vilpittömän, sanattoman viestin: Tänne olet tervetullut sellaisena, kuin olet. Ja vaikka hän ei välttämättä osannut luoda täysin eheää turvan tilaa kaikille omille lapsilleen, minulle hän oli pysyvin ulkoinen turva kaoottisessa, epäjohdonmukaisessa maailmassa. Uskon oman kokemukseni perusteella, että pelkästään hyväksyvä katse voi käynnistää meissä prosessin, jossa alamme parantamaan itseämme: työstämään piilossa olevia haavojamme, kokoamaan tarinaamme kaikista ajoista ja selkeyttämään, mitä haluamme tästä hetkestä alkaen elämäämme luoda.

Ottakaamme tänäänkin hyväksyvän katseen suojissa niitä merkittäviä ensiaskeleita kohden sitä, joka todellisuudessa olemme.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *