Julkaistu Jätä kommentti

Sinussa on turva

Merivesi on tänään neljä asteista. Kuten se oli eilenkin. Se on aika paljon, eikä silti ollenkaan liikaa, ehkä voisi siis ajatella, että jokin asia tässä maailmassa on juuri sopivasti. Minulle se on.

Puin itseni punaiseen uimapukuuni ja antauduin. Meri otti pienen, jo etukäteen värisevän ihmisen hyytävään syliinsä, jossa ei voinut kun riisua itsensä kaikesta epäoleellisesta ja hengittää. Antaa kehon vain olla ja hengittää. Kun viimein nousin yhdestä kylmästä sylistä, kaappasi minut toinen, parhaimmillaan 15 metriä sekunnissa suoraan mereltä puhaltava tuuli, kohmeisiin kouriinsa. Myötäilin, kuin säästääkseni voimiani, mutta en taipunut sen tahtoon. Kävelin tutuin pienin askelin mustia mattoja pitkin, jotka tuntuvat aina yhtä tylyltä alustalta meressä vapautensa hetkellisesti löytäneissä, jäätyneissä jalkapohjissani. Hengitin. Hengitin tuulta, hengitin sitä kehoni jokaisella osalla, annoin sen tulla likelle, kulkea ihollani, tuulla lävitse. Se teki, mitä sen oli tehtävä, mutta minä valitsin tietoisesti pienet askeleeni ja rauhallisen sisään- ja uloshengityksen. Ajattelin itsekseni, että kukaan tai mikään ei saisi viedä minulta sitä vapautta, jota juuri äsken meressä koin. Suihkussa itseäni varttuneemmat naiset puhuivat kovalla äänellä kuin teinitytöt, vertaillessaan kokemuksiaan lyhyestä kävelystä altaiden ja saunan välillä. Suurinosa heistä oli kuulemma melkein kuollut matkalle, tuohon tappajatuuleen. Minä koin sen puhkuessa vaan entistä kirkkaammin olevani elossa.

En kiellä, etteikö aggressiivinen myrskytuuli olisi tuntunut herkän ihoni pinnalla satoina pieninä terävinä iskuina. Etteikö sen kauttakulku minun kuolevaisen kehoni lävitse olisi ollut hyvinkin epämiellyttävää, jos siihen kipuun olisi kiinnittänyt huomiota. Tai ehkä vielä pahempaa, kiinnittynyt siihen kipuun; Minä tiedän kipuun kiinnittymisestä paljon. Tiedän, miltä tuntuu, kun tuntuu liikaa. Kun kaikki oleva ympärillä on mahdollinen uhka, jolta pitää pyrkiä suojaan, jotta ei vahingoittuisi, ottaisi enää yhtää osumaa. Mutta ulkoapäin tuleva, tarkkarajaisesti määritettävä kipu ei vedä ikinä vertoja hiljaiselle, omassa sisimmässä kasvavalle uhkalle.

Tiedän, miltä tuntuu tuntea niin suurta kipua, että se estää elämästä. Ettei siltä kivultaan löydä toisten pariin, tunne olevansa edes elossa. Ettei enää löydä sen seasta lopulta itseään. Pahinta laatuaan oleva tälläinen kipu on nimetöntä. Se on kipua, joka on syntynyt jossakin samaan aikaan kuin itse, tai kerääntynyt yhteen sieltä täältä vuosien varrella ja pakkautunut kehoon pikkuhiljaa, aivan varkain ja huomaamatta, uinut liiveihin ja tarrannut kiinni. Nimetöntä kipua on vaikea pyytää poistumaan, koska se ei tottele epäsuoria käskyjä. Usein tuo nimetön on myös muodotonta. Mikä lottovoitto, sanoisin tässä kohtaa. Möykky sisälläni, jolla ei ole selkeää alkusyytä, ei nimeä, ei päätä taikka häntää. Ja ainut asia, mitä se osaa verrattoman lahjakkaasti tehdä, on ilmestyä esiin mahdollisimman epäsuotuisina hetkinä ja kasvaa. Kasvaa, yli omista mitoistaan, olla määrätön, tavoittamaton, hallitsematon. Kasvaa yli minusta. Miten ikinä heiveröinen, tuulen taittama ihmisen lapsi, voisi tuollaisen kehokaverin kanssa oppia elämään?

Lopulta olin melkein saunan ovella, mutta valitsin vielä jäädä ulos. Näin siinä ihan lähietäisyydelläni suuren aluksen, jonka kyljessä luki tuttu nimi – Turva. Olin nähnyt tuon ulkovartiolaivan ensimmäistä kertaa syntymäpäivänäni vähän yli kuukausi sitten, jolloin marraskuun harmauden keskellä poikkeuksellisesti paistoi aurinko. Muistan sen päivän, koska silloin tajusin konkreettisesti, ettei turva ollut minulle enää parhaimmat vuoteni kadoksissa ollut, itselleni tavoittamaton ja häilyvä käsite, jonka määrittyi elämässäni aina enempi sen puuttumisen kautta. Turva oli vihdoin löytänyt sisälleni, asettunut olemaan mukavasti ympäri ääriviivojani, eikä se tuntunut olevan mihinkään lähdössä. Tai ehkä se oli aina ollut minussa. Alus vaikutti siinä hetkessä vahvasti neonväriseltä alleviivaukselta sisäiselle kokemukselleni, kuin joltakin suuremman huolehtijan armosta annetulta vahvistukselta.

Lapsena oli mummolan ulkoinen turva: mummo leipomassa leipää, mummon minulle tuttipulloon laittama punaviinimarjamehu, mummon työnruntelemat, maailman kauneimmat kädet. Kun kasvoin, perusturva meni rikki. Sitä ei enää ollut. Kehitin illuusioita, turvan kaltaisia tiloja, loin rihmastoja, rakensin kaiken ympärille rakennustelineitä. Kun tuli elämäni ensimmäinen tsunaminkaltainen, ja kaikki rakentamani pyyhkiytyi pois, aivan kuin illuusion antamaa suojaa ei olisi koskaan ollutkaan. Silloin loin turvan turvattomuudesta. Sen kannattelemana tein kaikki valintani ja jätin tekemättä paljon. Koska kaikki voi loppua hetkessä, millään ei oikeastaan ole mitään merkitystä, oli tämän käänteisen turvani motto. Se esti useimmat suohon vajoamiset, koska en halunnut edes yrittää luoda mitään, mikä olisi ollut minulle arvokasta. En halunnut ottaa elämältä ennalta-arvaamattomasti turpaan, vaan elin mieluummin hitaassa, pala palalta minua poisnakertavassa todellisuudessa, jossa kaikista pahimpaan tuli varautua joka päivä; mitä tahansa pahaa voisi tapahtua minä hetkenä hyvänsä. Kun oman elämäni pahin tsunami sitten tuli, ja vaikka olin valmistautunut siihen huolellisesti, en silti ollut voinut kuvitella sen voimaa. Enkä varsinkaan ollut osannut arvata sitä, miten se repisi minut juuriltani, itse kyhättyjen, merkityksettömyyttään huokaavien hökkelikylieni ääreltä, ja paiskaisi tuntemattomalle maaperälle. Kohtaamaan kivun toisensa jälkeen, katsomaan pelokkaana niitä kohti, istumaan niiden vierellä, pitämään niitä kadestä ja lopulta lohduttamaan niitä. Kiittämään kipuja kaikesta näkyvästä ja etenkin näkymätömästä työstä minussa, toivomaan niille parasta mahdollista jatkoa. Kasvamaan päivä kerrallaan siksi, joka olen nyt. Järkyttävä, solutasolla vavisuttava matka, joka tuli tehtyä. Ja siksi kaikki paras saa jo tulla.

Siinä se nyt seisoi edessäni jälleen. Kylmässä meressä, hievahtamatta, arvokkaan vakaana. Katselin sitä ja samalla tunnustelin itseäni. Annoin itseni tuntea iholla tuulen viiltävyyden, hengitykseni salpaantua sen voimasta kun seisoin pelkässä uimapuvussani häpeilemättömästi suoraan sitä päin. Ja tunsin itseni yhtä vakaaksi kuin 4000 tonnia terästä, koska löysin edelleen turvan itsestäni. Jokaisen henkilökohtaisen ristiretken jälkeen jää hetkiksi vain ihmetys: Elämä on totisesti ihmeellistä. Sen voimme todeta päivittäin niin suuressa kuin pienessäkin mittakaavassa. Luonnonvoimien tuhottua kaiken näkyvän, elämä alkaa työntyä vaikka syntyneistä säröistä lävitse, heti kun sen sallii. Tai pikemminkin: ymmärtää katsoa. Ja meidän ihmisyys, mikä kapasiteetti! Mahdollisuus rapistua, antaa periksi, luopua, jopa kuolla. Ja aloittaa uudelleenrakentuminen, parantumistalkoot, ottaa itseä palvelevampi joustava muoto, syntyä uudelleen. Haluta ottaa elämä vastaan joka päivä, juuri niin kuin se tapahtuu.

Meillä kaikilla on tälläkin hetkellä omat turvapaikkamme, ulkoiset rakennelmamme tai turvaihmisemme, mutta ainakin kulkemani matkan jälkeen itse voin allekirjoittaa ainoastaan sen, että ainut todella pysyvä asia on turva sisällämme. Ja se on jo siellä, viisaassa kehossamme, ja vain odottaa, että uskallamme kyseenalaistaa, nähdä vallitsevien uskomusten ja toisten meille kertomien tarinoiden lävitse, ja palata oman itsemme äärelle. Kun uskallamme vahvistaa sitä olemassaolevaa, mikä voi lopulta olla grafeenista tehty tukipilari, jonka varaan voimme aina elämässä painomme nojata. Uskallatko tänään, kaiken hälyn, velvollisuuksien ja hartioita alaspainavien odotusten keskellä pysähtyä hetkeksi, ottaa hyvän asennon jossakin, missä koet ulkoista turvaa, sulkea silmäsi ja nähdä todelliseen turvapaikkaasi?

Tänään kävelin mietteliäänä paljon eilistä hellemmässä tuulessa uimapaikalleni ja saunan ovella pysähdyin katsomaan Turvan suuntaan. Se oli yön aikana poistunut paikaltaan, lähtenynyt ehkä suuriin meripelastustehtäviin jonnekin kauas, missä senkaltaista alusta eniten tarvitaan. Mutta turva minussa oli edelleen siinä, sydämeni oikean eteiskammion vieressä. Ja minä hengitin siitä.

Kuva@Saana Koukku

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *