Julkaistu Jätä kommentti

Kenen tarinassa elät?

Oman harmaan marraskuuni kannattelemana matkustin viime viikon lopulla entiseen kotikaupunkiini, jos se edes on mahdollista, vieläkin harmaampaan maailmankolkkaan Suomen itarajalle. Kaupunkiin, johon minulla on ollut hyvin ristiriitainen suhde aina, jo ennen kuin 21 vuotta sitten muutin sieltä lopullisesti pois. Tai jos rehellisiä ollaan, josta karkasin. Suorastaan pakenin. Pakenin perheolosuhteita ja yksinäisyyttäni, pakenin pikkukaupungin unkeutta, ankeria talvia ja yksitoikkoisia kesiä. Kaikista eniten pakenin tarinaa itsestäni.

Jossakin alitajunnassani olin tietoinen, että siinä kaupungissa, lapsuuteni asetuksissa, en kykenisi kasvamaan itsekseni. Tiesin, että tehdäkseni itselleni hyvin minun täytyi lähteä. Pitkän aikaa satunnainen palaaminenkin teki tiukkaa. Jälleennäkemisemme oli parhaimmillaankin vain katkeran suloinen ja niissä maisemissa oleminen teki minut levottomaksi. Kurkkua kuristi ja näkymätön reppu selässäni sai kerta heitolla tuplasti painoa. Säästääkseni itseni turhimmaksi kokemaltani kärsimykseltä vähensin käynnit minimiin. Koitin pitää menneisyyteni loitolla, mahdollisimman monen sadan kilometrin päässä.

En silloin vielä ymmärtänyt, että asioiden konkreettisella välimatkalla tai vuosiksi nimetyllä ajalla ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Ei merkitystä myöskään siinä, kuinka kuormittavina asiat menneisyydestään voi kokea, vaikka aikaa olisi kulunut vuosikymmen, ehkä toinenkin. Miten ihmiset, jotka oikeasti sijaitsevat turvallisen 500 kilometrin välimatkan päässä tuntuvat iholla tai raahustavan koko ajan vain parin metrin päässä perässäni, omissa jalanjäljissäni. Jossakin vaiheessa vuosien kuluessa aloin tunnistaa, että menneisyyteni paino ei suinkaan vaikuttanut elämääni vakavimmin vieraillessani tapahtumapaikoilla, vaan pikemminkin ollessani kaiken järkeni mukaan kaukana ja turvassa sen vaikutuksilta.

Kun sitten astuin junasta kotikapunkiexäni kamaralle, odotin kauhun laskevan suurta liukumäkeä pitkin hermostooni ja mieleni kääntyvän nurinniskoin. Viime näkemästä oli jälleen vierähtänyt yli vuosi, mikä muka olisi voinut siinä ajassa muuttua. Kävelin koko ajan eteenpäin, etsien katseellani tuttuja lavasteita, mielessäni jo valmiina astumaan rooliin, johon olin tottunut. Mutta en tuntenut mitään, en kertakaikkiaan mitään, mistä ehdin hyvän aikaa olla ihmeissäni. Kunnes rintalastani alta, korkeimmin valtuutetulta komentokeskukseltani, saapui kiireellinen sähke ylös aivoihini ja ymmärsin. En tuntenut mitään, koska olin vihdoin astunut tuosta minua varten laaditusta tarinasta ulos.

Tässä kohtaa mieleeni tulee esimerkin omaisesti satu rumasta ankanpoikasesta. Vaikka sadussa viisas ankkaemo näkee erilaisessa, suuressa ja harmaassa poikasessaan erilaisuuden potentiaalin ja voiman, muiden päivittäinen kiusaaminen ja alaspäin painavat sanat saavat ruman ankanpoikasen karkaamaan ja tuudittautumaan yksinäisyyteensä. Sadussa, kuten kaikissa H.C. Andersenin kirjoituksissa, on vahva opetus, minkä tässä kohtaa voisi tulkita vaikka näin: Eräänä päivänä ankanpojan kasvettua kaikin tavoin omaan mittaansa hänen seuraansa lennähti kaksi joutsenta. Juuri sellaisia joutsenia, mikä hän itsekin halusi, ja ehkä sisimmässäänoli aina kokenut, olevansa. Ja nuo joutsenet hyväksyivät hänet sellaisena kuin hän oli, koska  joutsenhan hän oli ollut koko elämänsä ajan. Ruma ankanpoikanen antoi toisten kirjoittaa hänen tarinansa, kunnes oli tarpeeksi vahva nähdäkseen totuuden itsestään.

Minun viime viikkoinen kokemukseni vahvistaa ruman ankanpoikasen teorian: Pääsin hyppämään muiden minua varten kirjoittamasta tarinasta ulos, kun olin valmis näkemään itseni sellaisena kuin olen. Kun olin valmis ottamaan vastuun omasta tarinastani. Sain kokea ja todistaa, että kivun ja ahdistuksen tilalle oli syntynyt tyhjyys, josta käsin katsoin menneisyyttäni ja tunsin tyhjyyden laidoilla ainoastaan hyväksyvää iloa. Millä keinoin olin kaikkien noiden kivuliaiden vuosien jälkeen päässyt tähän, siitä enemmän tulevissa blogeissani.

Milloin viimeksi Sinä olet pysähtynyt kuulemaan omaa tarinaasi? Sitä, jota kerrot itsellesi päivästä toiseen, tiedostaen ja tiedostamattasikin. Olisiko aika päivittää tarinasi, vastaamaan sitä päähenkilö, joka olet tänään?

Sen sijaan, että laukkaisit tänään ostoskeskuksesta toiseen kuin henkihieveriin saakka ravattu ravihevonen, käytä se aika itseesi. Käänny sisäänpäin, kuuntele tapaa, jolla puhut itsellesi, tunnustele, oletko kasvanut ulos tarinasta, joka on ohjannut tähän saakka elämääsi. Puhu itsellesi lempeämmin, ole valmiina lohduttamaan. Koska ainut asia, jonka todella tänäänkin tarvitset, on Sinut itsesi.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *