Julkaistu Jätä kommentti

Ihmeellinen marraskuu?

Menneenä viikonloppuna oli kuulemma vuoden harmain päivä. Harmaassa marraskuussa se kaikista harmain. Miltä se sinusta tuntui? Koetko ympärillämme olevan harmauden lannistavana, jähmeänä puuromassana jaloissasi, joka vaan hidastaa kulkuasi vai otatko harmauden mahdollisuutena hiljentää vauhtia, ehkä kokonaan pysähtyä. Kuulemaan paremmin itseäsi, olemaan edes hieman hellempi itsellesi – – kokemaan jokaisen hetken sellaisena kuin se tulee?

Minulle marraskuun harmaa valo on hoitavaa. Olen marraskuun vauva, syntynyt piskuisena ja palelevana rääpäleenä tämän lohduttomimman pimeyden keskelle. Rakastan kävellä tuttuat reittiä rantaan, katsoa merelle, sen kaukaisimpaan laitaan, ja nähdä harmaan verhon ja meren välissä kaistale valoa, joka pilkistää helman alta, noiden kahden leikkauskohdasta. Voisiko se edes olla sattumaa, että tänä vuonna myös Ihmetyyppi syntyi juuri marraskuussa. Juuri siksi minulle tämä kuukausi on täynnä mahdollisuuksia: Mahdollisuuksia olla itselleni parempi, etsiä väyliä lähemmäs elämän kaottisuuden keskellä lymyilevää tasapainoa, ottaa vastaan kaikki hyvä ­– suorittaa ainoastaan vain sen verran, mikä tuntuu jokaisessa tilanteessa tarkoitukselliselta. Kaiken muun ehtii myöhemminkin; kun lumi taas pian sataa (toivottavasti!) maahan ja valon määrä konkreettisestikin lisääntyy, niin mielet kääntyvät vaistomaisesti sitä päin kuin uutta virtaa täyteen ladattuina. Ottamassani kuvassa harmaan keskellä jämäkästi paikallaan seisovat laivat ovat lohduttavia.

Laivat vaan ovat, omilla paikoillaan satamassa, ja näyttävät siltä kuin hyväksyisivät sen tosiasian, etteivät näe pidemmälle, edes seuraavaan hetkeen. Ne odottavat ensin sään selkiytymistä ja lähtevät vasta sitten jatkamaan matkaansa.

Seuraavan kerran kun huomaat valon poissaolon ja koet sen kehossasi väsymyksenä tai voimattomuutena, ehkä mielessäsi apeutena tai jopa sisäänsä humauttavana yksinäisyytenä, hengitä. Ihan vaan hengitä. Ota mielessäsi askel eteenpäin kokemuksestasi, sulje silmät ja salli itsesi nähdä harmaan harson, kuin eteesi lasketun painavan esiripun, taakse. Valo ON kokoajan olemassa, se vain antaa meille ihmisille poissaolollaan tilaa.  Voisitko hukuttavimpana hetkenä ajatella, että valon poissaolo on kuin odotushuone, jossa joudut istumaan hetken ennen kuin on sinun vuorosi. Joutuessasi siellä joka tapauksessa hetken aikaasi viettämään, voit päättää viettää sen mahdollisimman hyvin, tehdä odotuksen hetkestä itsellesi miellyttävää. Odotushuoneessa et pysty suorittamaan mitään sellaista, minkä vuoksi olet sinne odottamaan alunperin tullut, mutta voit kerätä voimia ja kääntää mielesi nappuloita sellaisiin asentoihin, jotta kun odotushuoneesta poisjohtava ovi avataan ja sinut kutsutaan sisään, olet valmis astumaan tuohon toiseen huoneeseen täydessä potentiaalissasi.

Odotuksen hetken sävyt ja mahdollisuudet voi huomioida monessa arkisessa tapahtumassa, kuten vaikkapa yhden oman suosikkikulttuurilajini parissa teatterissa: Ennen esityksen alkua voin istua kärsimättömänä paikoillani, räplätä kännykkää lentotilaan, etsiä laukustani epätoivoisesti valmiiksi nenäliinoja ja päivitellä vierustoverin kanssa kovaan ääneen kengänkärjet puhkikastelevia sääolosuhteita. Tai vaihtoehtoisesti voin jättää kaiken sähläyksen ja havainnoida hetken ympäristöäni, sulkea lopulta silmät, olla juuri siinä, mitääntapahtumattomuuden usein niin epämukavassa välitilassa, kunnes äkkiä kaikki ympärilläni hiljenevät ja esirippu siirretään syrjään. Ja viimein näytös, toivomani seuraava toiminnan jakso elämässäni, voi alkaa.

Sitä ennen etsikäämme omia valonlähteitä, jotta jaksamme kohdata itsemme ja sitä myöten toiset. Ihmeellinen marraskuu, ole meille etsijöille hellä.

Rakkaudella, ~Riina~

ps. Ihmetyyppi ponnisti itsensä harmaudessa myös facebookkiin, minne tulen jakamaan ajatuksiani maailmasta ja nämä blogikirjoitukseni

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *